perjantai 1. heinäkuuta 2016

Pitkä tarina rohkeuden ja onnellisuuden ajatuksistani teille lukijoilleni....



Kun työ antaa voimaa

Tämä työ jota teen, on minulle juuri se mitä tarvitsen; lapsia, ihmisiä, luovuutta, spontaaniutta. Tunteita, perheitä kokonaisuudessaan ja tunnetta siitä, että minä pystyn auttamaan ja vaikuttamaan johonkin niin paljon. Sosiaalisena ihmisenä tärkeäksi nousee myös työkaverit ja niitäkin minulla tässä työssä on nyt paljon. Kiitos siitä teille rakkaat!
Tämä tie ei ole ollut selkeä ja suora. Koulun päätyttyä en oikeastaan hahmottanut lainkaan mitä alkaisin oikeasti työkseni tekemään. Olin ollut lasten leireillä useasti jo lastenhoitajana, rakastin maalaamista, näpertelyä ym luovaa. En silti ymmärtänyt tätä kokonaisuutta, joka minussa sisällä oli. Olin eksyksissä ja luonnollisesti lähdin asioita miettimään lukioon. Ei, se ei ollut minun juttuni….vuoden ajan keräsin tuntea erityisesti kuvaamataidosta, ja sitten päätin, että nyt on keksittävä jotain.
Eräänä päivänä isäni sanoi minulle, että hän oli jutellut minusta tuttavansa kanssa ja tuttava oli heti sanonut, että tuollaisella persoonalla kannattaa ehdottomasti lähteä työskentelemään lasten kanssa. Se oli siinä. Se yksi lause jonka isäni tuttu oli isälleni sanonut ja isäni sanoi sen ääneen minulle. TOTTAKAI, lasten kanssa työskentelemään. Selvä homma, ammattikouluun lastenohjaajaksi ja jo koulun penkillä olin varma siitä että tämä on minun juttu, niin mukavia oli kaikki harjoittelujaksot joissa sain käydä.
Sitten se oikea työelämä. Sain heti töitä päiväkodista vantaalta. Vuoden siellä kuljin Lahdesta ja tutustelin päiväkotielämään. Olihan se työtä lasten parissa, mutta silti tuntui, että jotakin puuttuu. Sain Työpaikan toisesta päiväkodista lähempää kotiani ja vaihdoin sinne toiseen vakituiseen työpaikkaani töihin. Kaiken pitäisi nyt olla kunnossa mutta ahdistus tässä työpaikassa kasvoi valtavasti. Työyhteisö ei ollut kunnossa, ilmapiiri oli kuin viulunkieli ja erityisesti paikan johtajaa pelkäsi jokainen…ne ketkä eivät pelänneet vaan, sanoivat mielipiteensä suoraan, olivatkin monesti henkisellä sairaslomalla ja kärsivät töissä eniten… pääsin pois tuosta kaikesta ensimmäisen lapseni myötä.
Vietin äitiyslomalla ja hoitovapaalla kolmen lapseni myötä yhteensä 6 vuotta. Mitä pidempään olin töistä poissa, sitä perempi minun oli. Aina kun kävin töissä näyttämässä uutta vauvaa, ahdistuin. Onneksi minulla oli töissä kuitenkin ihania työkavereita ja heidän voimin jaksoin töissä välillä käydä moikkaamassa porukkaa. Muutama rohkea työkaverini lähti tästä työpaikasta ja perustivat oman päiväkodin äitiyslomani aikana. Se oli niiiiiiiin rohkea päätös minusta, että pidin heitä ihan guruina. He tekivät sen mitkä heistä tuntui todella hyvältä, siltä mitä heidän piti saada tehdä. He pääsivät irti siitä kaikesta pahasta olosta, joka heillä oli ja he rakensivat uuden maailman juuri heitä varten. Se maailma ei sisällä katkeruutta, vihaa eikä kostoa. Se oli ilon, naurun ja ammattitaidon koti. Te <3
Silloin minussakin heräsi ajatus, että tuonne en palaa. Teen mitä vain, mutta vakituiseen työpaikkaani en palaa. Minä en jaksa henkisesti sitä, mitä olin joutunut kokemaan/seuraamaan ympärilläni ennen. Alkoi armoton miettiminen, miten tästä eteenpäin? Järki huusi vieressä, että on ihan hullua mennä sanomaan itsensä irti vakituisesta työpaikasta näinä aikoina!!! Ja niin varmasti sanoivat kaikki ympärillänikin suoraan sitä minulle päin naamaa sanomatta. Päätin, että aloitan perhepäivähoitajan hommat ja asia saatiinkin sovittua jo kunnan kanssa; vakituinen työsuhteeni voitaisiin siirtää perhepäivähoidon puolelle, sieltä voi sitten siirtyä takaisin päiväkotiin kun haluaa.
Kävi kuitenkin niin, että kun sen rohkeuden antaa sisällä alkaa kasvamaan, se vie herkästi uusille raiteille. Eräänä päivänä ajelimme kotipaikkakunnaltani kotiin isäni syntymäpäiväjuhlilta ja päädyimme mieheni kanssa taas saman asian äärelle, jota olimme jutelleet useasti kotipaikkakunnaltani tai mökiltä pois ajellessa; olisi mahtavaa asua taas Kausalassa. Siitä se ajatus sitten vaan voimistui…miksi ei? miehen työt eivät tätä estäneet, kyse oli vain minun töistä. Ja nythän tätä työtä voi tehdä missä kunnassa vain….ainut että minulla oli yhä vakipaikka nykyisessä asuinkunnassani…
Sydän vei ja niin sitä lopulta päätettiin että me muutetaan! Kyllä siinä olisi ollut isäni ilme hauska nähdä, kun otin puhelimen kouraani ja soitin, että myy meille talosi, se on just sellainen mikä me halutaan! Isä oli hetken hiljaa ja totesi että mikäs siinä kun saadaan kaikki palaset loksahtelemaan kohdilleen. Näin isäni osoitti minulle heti tukensa tässä aisassa sitä tuskin sen enempää edes ajattelematta. Näin me käytännössä käynnistettiin myös isäni perheeseenkin melkoinen mylly pyörimään ihan hetkessä, anteeksi isä <3 Mutta eihän siitä mitään huonoa sitten syntynytkään teillekään ;)
Siinä se sitten oli. Rohkeus vei meidät takaisin kotipaikkakunnalle Iittiin. Minulla oli ihana koti, kotipaikkakunta ja tunne siitä, että pääsen näyttämään lapsilleni kaiken sen mitä olen itse lapsena kokenut. Ihan kipaisun päässä asui nyt kummatkin lasteni isovanhemmat ja oma mummoni seinän takana. Sitten se työ. Pääsin kuntaan töihin perhepäivähoitajaksi, mutta se työ jäi vuoden mittaiseksi minusta riippumattomista syistä.  Taas oli ratkaisun paikka, mitä seuravaksi? Perhepäivähoitajan työ oli ollut sitä mistä pidin.
Rohkeutta peliin ja niin sitä sitten ruvettiin seuraavaksi yrittäjäksi, yksityiseksi perhepäivähoitajaksi! Se oli oikea päätös! Nyt teen juuri sitä, mikä antaa minulle niiiiiiiin paljon. On mahtavaa voida sanoa, että teen työtä joka antaa minulle voimaa, inspiraatiota, nautintoa ja tunnetta siitä, että minä pärjään, osaan ja saan tehdä työtä juuri niin kuin koen että sitä pitää tehdä. Tänä päivänä kasvattamisestakin on tehty niin mahdotonta tähtitiedettä ja paperisotaa, että lapsi on jäänyt ihan kakkoseksi kaiken maailman byrokratiassa. Tässä työssä tunnen, että saan olla läsnä, lapset saavat nauttia arjesta ja tunnen kuinka luovuuteni virtaa käsistäni lapsiin kun saan tehdä tätä työtä juuri niin kuin haluan. Kukaan ei tule viereeni paperilappusten kanssa ja sano, että täytä nyt tämä ja tämä tässä välissä tai että nyt pitäisi olla menossa jo tässä asteikolla. Ei tarvitse! Me mennään just siinä kohdassa missä hyvältä tuntuu eikä mietitä mitä kaikkea olisi pitänyt nyt jo tänään suorittaa ja saada hyväksyntäleima otsaan. Me eletään lapsuutta, sitä arvokkainta aikaa ihmisen elämässä. Tehdään asioita juuri niin kuin jokainen itselleen juuri nyt tarvitsee, tassutellaan hiljaa, tömistellään tannerta tarvittaessa, nautitaan auringon säteistä ja ihmetellään ja tutkitaan rauhassa juuri sitä kohtaa heinän korresta mikä juuri nyt kiinnostaa, vaikka sitä ei missään paperilapussa luekaan tavoitesarakkeessa.
Työ voi olla todellinen voimavara ja toivon että se yhä useammalle sitä on. Ole rohkea ja etsi sitä mikä tekee sinut kokonaiseksi ja onnelliseksi. Minulle suurin onni on oma perhe ja sen avulla on isot päätökset olleet lopulta helppoja tehdä, kun vain antaa ajatuksilleen tilaa. Järki ei ole aina se, mikä johdattaa onnellisuuteen. Jokaisen täytyy miettiä itsessään mikä johdattaa sinut onnellisuuden polulle.
Työni on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että se voi viedä myös onnellisuuden mukanaan ojaan ja siitä voi kummuta todellinen musta aukko. Jos hoitosuhde ei toimi, vanhempien kanssa tilanne on kärkevä ja ongelmat alkavat olemaan niin isoja, että ne kantautuvat uniin ja päivittäisiin ajatuksiin koko ajan, on aika päästää irti. Te vanhemmat lapsinenne teette työstäni hyvin pitkälti sitä mitä se on. On ihana huomata, että tämän hetken ryhmäni koostuu mahtavista perheistä ja te annatte minulle voimaa päivittäin. Kiitos siitä teille!
Haluan myös kertoa teille kaikille, kuinka pieni asia toiselle on iso asia minulle: Eräänä iltana sähköpostini kilahti puhelimessa. Avasin sen ja aloin lukemaan. En ollut uskoa silmiäni, olin saanut täysin spontaanisti eräältä hoitoperheeltä kiitosviestin, jossa todella kauniisti oli kuvattua minua hoitajana. Tämä oli urani vilpittömin ja sydämellisin teko jota henkilökohtaisesti minulle on koskaan tehty. Se onni mikä tästä viestistä on minun sydämeeni tullut, on valtava. Se nosti minut sinä iltana pilven päälle leijumaan ja leijun siellä yhä vaan. Saa nähdä kuinka kauan se kantaa, mutta uskon että pitkään. Uskon myös, että näistä sanoista saan voimaa myös silloin kun on huonompi hetki ja tarvitsen lämmintä tuulta minua kuljettamaan. Siksipä kehystin nämä kauniit sanat itselleni muistoksi voimatauluksi.
Noukkikaa itsellenne niitä onnen hippusia, joita ympärillänne on, ja ripotelkaa niitä taas eteenpäin ympärillenne <3 Näin saat ehkä ympärilläsi olijatkin löytämään onnen!

-Katri-